SHORT INSTRUCTION TO TREAT THE VISION AND IMPROVE OVERALL WELL BEING

It is known, that a baby is usually born hyperopic, which means that the eyeball is in varying degrees ”too short”: the eye has to accommodate to see far objects clearly, and even more accommodation is required also to see objects up close.

This might seem as a shortcoming of sorts, but it all fits into nature’s appropriateness. By accommodating, the eye is able to focus to different distances.

For example, if our eyes were myopic from the beginning, activities requiring good distance vision such as hunting would have been impossible in the archaic times. And even if a person had an absolute normal refraction (emmetropia), he could not cope with the myopia provoked by darkness (night myopia). The lens of the eye is incapable of reducing its refractive power from its original thickness.

When accommodating, the lens of the eye thickens. The accommodation process requires uninterrupted muscle work, and when overstrain is present, there is a tendency for a spasm to develop. Spasm of the accommodation muscle of the eye is comparable to the well known ”writing cramp”.

When looking up close, accommodation is imperative. Due to the ever increasing amount of close work required nowadays, more accommodation is needed, which leads to increase in situations where the accommodation muscles of the eye will spasm up.

This leads the zero point of refraction (emmetropia) being surpassed in a faster fashion and the eye becoming myopic, with massive minus values as an end result in some cases.

If the process starts early at a young age, the still elastic eyeball anatomically elongates. The primus motor in this development is accommodation: the fibers of the accommodation muscle (m.ciliaris) reach far inside the eyeball, which the movements of the muscle stretch.

As the eye cannot decrease its refraction, the spasm will be permanent unless it will be dismantled in a planned fashion.

And that is the whole gist of the prevention of myopia: Prevention – or decreasing the already developed myopia – happens by ”forcing” the person in question to work with glasses that have a weaker (stronger in plus direction) prescription than the ones that were worn.

This is the phase that requires the patient to understand the method. Often, an amount of patience is also required.

Namely, the person has seen clearly with the previous prescriptions ”determined” by the accommodation spasm, and the blurriness (mostly far) caused by the weaker glasses used now, can be found disturbing. (As a side note, myopic people usually do not complain about their minuses, because they see clearly for a time, until the accommodation spasm worsens!)

Close work, on the other hand, can easily be done by adjusting the reading distance, thus negotiating the blurriness.

A young person’s muscle condition is usually good, even increased by gym exercises. Thus he will tolerate the abnormal strain of the accommodation spasm for a while, but eventually the capacity to work will crash, quite dramatically with certain people, with complications causing blindness a possibility.

How can it be, that such a simple thing has not been understood, in this otherwise advanced society? The answer to this is quite clear. The issue at hand is too simple to be believed to be valid!

A few basic ideas would only be required to be understood, and most of all, a few fixed ideas would have to be abandoned: Myopia is NOT hereditary, but secondary; self caused, and as such can be influenced upon.

Regarding this, the first rule would be: Never read or do close work with distance glasses, most of all not with minus glasses. Rather with glasses of about +3 diopter stronger in plus direction.

An ideal situation would naturally be bifocal glasses, of the executive design. But if monetary causes are an obstacle in obtaining them, a sufficient option would be two different pair of glasses, although changing them from situation to situation could prove to be somewhat bothersome.

Depending on the situation, numerous advices and monitoring, by a professional mastering the method would be required for the patient to be properly treated.

Preventive treatment, for it to be most effective, should be started even before the child begins school. As soon as the child expresses interest in close work activities such as looking at picture books.

Equally important in addition to the above handled issue, is to weed out the futile pursuit of a life without glasses, that has been so extensively drummed into our minds.

The use of glasses naturally is neither joy nor convenience as such, but people should be led to understand and accept, that as a goal to be completely free of the use of glasses is nonsense!

Already in 1973, when interviewed by the newspaper Turun Sanomat, I pronounced that everyone will need glasses at some point in their lives (perhaps even a few pairs). It is folly to imagine, that by way of surgical measures an ideal situation could be reached.

Glasses are not a punishment, rather they bring relief during one’s life course, when compared to all kinds of non-lasting, commercially driven surgical measures. The adverse effects often associated with these procedures, will not occur with properly prescribed glasses, not to mention that a healthy, untouched eye is irreplaceable.Tiedetään, että yleensä ihmislapsi syntyy kaukotaitteisena, hyperooppina, mikä merkitsee,että silmämuna on, eriasteisesti, lyhyt ja sen taittovoima liian heikko.

Se on luonnon tarkoituksenmukaisuutta, jotta näkökyky pystyy mukauttamalla, akkommodoimalla, tarkentamaan eri etäisyyksille. Lähelle akkommodoidessa silmän linssi paksunee.

Akkommodaatio on silmän nerokas järjestelmä, mikä merkitsee
taukoamatonta lihastyötä ja sellaisena, ylirasitettuna on taipuvainen
kramppeihin (spasmeihin). Kirjoituskramppi on tilaan verrattavissa. Akkommodoiminen on välttämtöntä tarkennettaessa lähietäisyyksille. Nyky-yhteiskunnassa tämä tarve on nopeasti lisääntynyt ja tulee tekemään sitä yhä kiihtyvästi.

Silmien akkommodaatiolle se merkitsee suurta lisärasitusta, joka syöksee akkommodaatiolihaksen yhä lisääntyviin spasmehin. Se merkitsee, että taittovoiman, refrtaktion, 0-piste, (emmetropia) ylittyy yhä nopeammin ja silmä tulee likinäköiseksi (myoopiksi), saavuttaen suuriakin minus-dioptria-arvoja. Mitä varhemmin tällainen kehityskulku on alkanut, sitä enemmän vielä elastinen silmämuna pitenee (elongoituu) akkommodaation venyytävän liikkeen seurauksena. Koska silmä ei pysty taittovoimaansa vähentämään, tila jää pysyväksi, ellei kramppia ruveta määrätietoisesti ohjaamaan laukeamiseen.

Siinä on koko myopian ehkäisyn (preventiikan) ydin:
Ehkäiseminen – tai jo syntyneen myopian purkaminen – tapahtuu pakottamalla kyseinen henkilö työskentelemään spasmin määrittäneitä laseja heikommilla (=plussuuntaan lisätyillä) laseilla.

Tämä on se vaihe, joka vaatii potilaalta menetelmän ymmärtämistä ja usein jonkin verran kärsivällisyyttä. Nimittäin, henkilö on nahnyt tarkasti spasmin “määräämällä” lasivahvuudella ja nyt usein pieni hämäryys, lähinnä kaukoetäiyyksille, häiritsee. Tarkkuus lähelle on saavutettavissa etäisyyttä sovittamalla.

Nuoren ihmisen lihaskunto on yleensä hyvä, usein jopa kuntosaliharjoituksin lisätty. Hän sietää tälläista epänormaalia rasitustilaansa aikansa, mutta ennen pitkää työteho laskee dramaattisesti ja osalla tulee seinä vastaan, jopa sokeuteen johtavin komplikaatioin.

Kuinka tällainen, järkeenkäypä perusasia yleensä on voinut jäädä ymmärtämättä, tässä muuten niin monella tavoin edistyneessä maailmassa?

Vastaus on selvä: Asia on liian yksinkertainen uskottavaksi ja paikkansapitäväksi! Se vaatii muutaman perusasian ymmärtämistä ja ennenkaikkea muutamasta, vallitsevasta fixideestä (eng. ‘a fixed idea’) luopumista: likinäköisyys eli myopia ei ole hereditääristä, synnynnäistä vaan sekundaarista, itse aiheutettua, jota vastaan on mahdollista taistella.

Siinä ensimmäisenä ehtona on, että koskaan ei saa lukea tai tehdä lähityötä kaukolaseilla, ei ainakaan miinuslaseilla vaan mieluummin noin 3 dioptriaa plussuuntaisesti vahvemmilla.

Ideaali luonnollisestikin ovat kaksitehot, mutta jos taloludelliset seikat ovat esteenä niitten kalleuden vuoksi, riittävän hyvä vaihtoehto ovat kahdet eri lasitkin, mutta niitten vaihtaminen tarpeeksi usein käy hankalaksi.

Tilanteesta riippuen vaatii lukemattomia, asiat hallitsevan ammatti-ihmisen opastuksia ja seurantaa, jotta potilas tulisi oikein hoidetuksi. Ehkäisevä hoito olisi, tehokkaimmillaan, aloitettava jo ennen kouluikää, niin pian kuin lapsi alkaa olla lähikatselusta kiinnostunut.

Yhtä tärkeänä edellämainitun opittavan rinnalla on mainittava ihmiskuntaan iskostunut “sairas” tarve pyrkimisestä lasittomuuteen.

Eihän lasien käyttäminen tietenkään mikään riemu ja mukavuuden lisä ole, mutta ihmiset olisi saatava ymmärtämään ja hyväksymään, että tavoitteena, vapautuminen lasien käytöstä on m i e l e t ö n !

Jo 1973 olen Turun Sanomien haastattelussa sanonut, että jokainen tarvitsee silmälasit elämänsä jossakin vaihessa (jopa ehkä muutamia pareja). Kuvittelu, että kirurgisin keinoin olisi saavutettavissa unelmatilanne, on tosi haihattelua.

Eivät silmälasit mikään rangaistus ole, vaan elämän kulkuun kuuluva siedettävyyden suuri helpotus, verrattuna kaikenmoisten, ei-pysyväisratkaisujen tuomaan kirurgisiin ja lähinnä kaupallisiin toimenpiteisiin. Niihin usein liittyviä, erilaisia haittaoireita eivät oikein määrätyt silmälasit aiheuta, puhumattakaan siitä, että terve, käsittelemätön silmä on aina korvaamaton.